torstai 12. maaliskuuta 2015

Desirée-musikaalissa kiritään kohti ensimmäisiä läpimenoja

Ohjaaja Miika Muranen tulee haastatteluun suoraan Desiréen harjoituksista. Elämä on tällä hetkellä kellontarkkaa.
- Aikamoista haipakkaa on. Me harjoittelemme neljässä paikassa yhtä aikaa. Näyttelijät juoksevat tanssiharjoituksista kohtaustreeneihin ja sieltä taas lauluharjoituksiin, hän toteaa. Tiivis aikataulu on mahdollinen, koska suunnittelijat ovat tehneet kotiläksynsä ja aikatauluttaneet harjoitukset koko harjoitusjaksolle jo etukäteen. 
- Kaikki näyttämöllä olevat saavat keskittyä omaan työhönsä. Fiilistelyyn ei silti ole aikaa. Teemme kokonaisuutta, jotta pääsemme vielä ennen harjoitustaukoa koko musikaalin läpi. Tähän mennessä olemme käyneet kokonaan ykköspuoliskon ja tällä viikolla kakkospuoliskoa. Yksityiskohdat hiotaan valmiiksi syksyllä.

Kuvassa Juha-Matti Koskela ja Jukka Wennström, taustalla Kristiina Hakovirta. Kuva Kari Sunnari.




Suurella näyttämöllä nähdään runsas ja monimuotoinen musikaali, jossa on tälle teokselle aivan uusia elementtejä.
- Desiréessä ei aiemmin ole ollut tanssia. Koreografimme Virve Varjoksen tehtävä on täyttää Suuri näyttämö liikkeellä. Jälki on ollut kyllä hienoa! Meillä on siinä mielessä hyvä tilanne, että emme ole tekemässä musikaalia jonka jokainen on joskus nähnyt. Olemme vapaita sellaisten klassikoiden kuin vaikkapa West Side Story painolasteista. Saamme tehdä omannäköistämme jälkeä. Heittäytyä ja kokeilla.

Kuvassa Julius Martikainen (vas.), Anna Pukkila, Jukka Wennström, Helmi Hollström ja Juha-Matti Koskela. Kuva Kari Sunnari.




Tavoitteena on luonnollinen liike, jonka täytyy toimia myös musikaalin runsaan pukumaailman kanssa.
- Haluan, että henkilöt ovat eläviä ja voivat liikkua luontevasti, sanoo Miika. Pukuja ei vielä ole, eikä lavasteitakaan. – Tässä vaiheessa tämä on tällaista todellista teatterileikkiä. Kuvittelemme näyttämöllä, että tässä olisi nyt seinä. Nyt kävelet siitä läpi. Sinulle kai tulee taskut pukuun, en ole varma. Laitetaan nyt se esine kuitenkin sinne taskuun, Miika naurahtaa. Osa vaatteista saadaan näyttämölle kevään aikana. Ohjaaja on nähnyt kuitenkin jo peruukit ja maskit. – Olen nähnyt siis välähdyksiä tulevasta. Ne näyttivät upeilta!

Ohjaajan näkemysten muuttumisen näyttämökuviksi mahdollistaa myös kellokoneiston tarkkuudella toimiva Suuren näyttämön tekniikka.
- Meillä on idea soittorasiasta, joka vaatii toteutuakseen pyörönäyttämön ja tekniikkaa tarvitaan paljon. Tämän talon tekninen henkilökunta on todella skarppia. Jos pyydetään, että halutaan kokeilla ihmisen roikottamista näyttämön päällä, niin he kysymys kuuluu vaan, että koska, iloitsee Miika. - Mihinkään ei sanota,  että ”Ei onnistu” vaan ”Ok, me selvitämme tämän”. Se on ihan luksusta.

Kuvassa Petra Karjalainen (vas.), Helmi Hollström, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström. Kuva Kari Sunnari.
 Onko ohjaajan mielikuva musikaalista muuttunut harjoitusten edetessä?
- Olen laittanut sinne enemmän komediallisuutta kuin mitä aluksi ajattelin.
Musikaali tehdään siis Ingmar Bergmanin alkuperäisen elokuvan hengessä. Bergman palkittiin Cannessissa juuri elokuvan huumorista Parhaan poeettisen huumorin –palkinnolla.
- Työryhmässä on todella hyvä fiilis. Suuret musikaalituotannot ovat siitä erityisiä,  että ihmisiä  tulee eri puolilta ja eri aloilta: Tanssijoita, laulajia, vierailevia näyttelijöitä, muusikoita. Kun tällainen porukka alkaa toimia yhdessä, nousee jokaisen oma rooli pikkuhiljaa esiin. Niin ja onhan meillä ne ihanat lapset, sanoo Miika ja viittaa Ronja Alataloon ja Helmi Hollströmiin. 

Kuvassa Veeti Kallio. Kuva Kari Sunnari.

Kuvassa Sari Havas ja Tuukka Huttunen. Kuva Kari Sunnari.











 - Ihmiset ovat valmiita kokeilemaan tekstin kanssa vaikka mitä. On esimerkiksi mahtavaa ohjata Tuire Saleniusta. Miten yhdestä repliikistä saa niin koskettavan tai hulvattoman vain muuttamalla painotuksia. Ohjaajana saan poimia parhaat palat. Puhumattakaan vaikka Petra Karjalaisesta, jonka kanssa olen siviilissä ihan parhaita ystäviä. Saan ihailla hänen osaamistaan niin ystävänä kuin  ammattilaisena.

Palaute on tässä vaiheessa tärkeää ja sitä kuunnellaan herkällä korvalla. 
- Meillä oli pieni yleisö katsomassa ensimmäisten kohtausten läpikahlauksia. He pitivät musikaalia eloisana, liikkeessä olevana.  Muutenkin ihmiset ovat olleet teatterin ulkopuolella tästä musikaalista todella kiinnostuneita. Heitä kiinnostaa, mitä olemme tekemässä. Se tuo osaltaan paineita, mutta onhan se hienoa. Tämä on se tärkein juttu. Yleisöllehän tätä tehdään.

Miika Muranen on tamperelainen teatteriohjaaja ja näyttelijä. 

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Taivaslaulu romaanista näyttämölle


Tässä istun enkä muuta voi. Taivaslaulun harjoitukset alkoivat täällä Salmelaisella helmikuun alussa, ensi viikon lopuilla kummankin puoliajan kevyen kokeilevat läpimenot. Kaikki on vielä hurjan kesken. Roolien haltuunottoa, kohtausten repsottavia saumoja, äänimaailman rakentamista. Pukusovituksia limittäin näyttämöharjoitusten kanssa. Kuiskaaja saa kuiskailla. Sitten tämä maailma seis ja pakettiin elokuun alkua odottamaan.

Taivaslaulu on suuri rakkaustarina lestadiolaisen nuorenparin Viljan ja Aleksin elämästä tämän päivän Suomessa. Siinä rytistellään rohkeasti päin moninaisia raja-aitoja. Koskettava, syvä, hilpeä, luulen että jokaista lähelle tuleva tarina.

Matka tähän hetkeen, tähän yksinäiseen salissa nököttämiseen,  on kestänyt runsaan vuoden. Myönnetään, luin Pauliina Rauhalan kirjan ihan  tietty asia mielessä. Olisiko tässä se tarina, joka taittuisi teatteriin? Jolla olisi merkitystä, joka toisi voimaa, iloa ja ajattelun avaruutta katsojalle?

Kirja ravisti, häiritsi ja liikutti minua niin, että asiaan oli äkkiä puututtava. Onneksi työyhteisössäni on kykyä vikkelään toimintaan. Maarit Pyökäri luki kirjan saman tien ja antoi luvan aloittaa neuvottelut kantaesitysoikeuksista kirjailijan ja Näytelmäkulman kanssa. Pauliina Rauhala on hieno persoona, jolle teatterin tuoman julkisuuden houkutus on yhdentekevää. Oleellista on vain tekijäryhmän näkemys hänen  kirjastaan: haluammeko ja osaammeko säilyttää kirjan kauneuden, välttää ihmiskuvauksen mustavalkoisuuden? Olla rohkeita ja suoria nuijimatta kirjan henkilöitä näyttämön mustiin nurkkiin?

Osaammeko? Kirjoitin ensimmäisen näyttämöversion viime kesän aikana. Sukelsin niin syvälle vanhoillislestadiolaiseen mielenmaisemaan kuin pystyin. Siinä rinnalla kävin ja käyn itseni kanssa taistoa suvaitsevaisuuden rajoista ja sisällöistä. Aika äkkiä vanha teatteriörkki tykkää olevansa liberaali ja avarakatseinen, kun hyväksyy kaltaistensa mielipiteitä. Sehän on vasta silkkaa itsekeskeisyyttä.

Minä mitään yksin täällä salissa nökötä, täällä on kuiskaaja, kampaaja, äänisuunnittelija ja apulaistuottaja. Ja tärkeä, supertärkeä yhteistyökumppanini ohjaaja. Näyttämöllä meidän näyttelijät.  Aikaa ei ole tuntiakaan liikaa,  kaikki ovat tosissaan oleellisen äärellä.

Törmään tähän taas kerran: itkettää kohtauksen läpimeno, siinä nimenomaisesti näyttelijäntyö. Siis liikuttaa kyyneliin. Vaikka ollaan vasta matkalla. 

Oulun Kaupunginteatterissa Taivaslaulun harjoitukset alkavat toukokuussa. Sama teksti, ensi-illat parin viikon välein. Jännittää ja hyrisyttää.


Kirjoittaja on Tampereen Työväen Teatterin dramaturgi Seija Holma.
Hän on dramatisoinut Pauliina Rauhalan romaaniin perustuvan näytelmän Taivaslaulu. Se saa kantaesityksensä TTT:ssä 29.8.2015. Rakkaustarinan keskiössä ovat Eriikka Väliahde ja Tommi Raitolehto.